Käväsin tuossa  "Enkelin silmin"- blogissa ja siinä oli koskettava tarina positiivisuudesta ja  jotenkin se alkoi tuntua tutulta.

Olin aikoinaan avosuhteessa naisen kanssa, jolta puuttui tämä positiivinen ominaisuus. Sitä kun on ihminen rakastunut, niin ei välttämättä kaikkea heti huomaa. Yhteiselomme aikana se kielteisyys alkoi tässä ihmisessä kasvaa. Meni siihen, etten osannut mitään asiaa tehdä oikein teinpä niin tai näin, niin aina väärinpäin. En osannut edes autoa ajaa, vaikka olin silloin ammattikuskina. Kerrankin kävin pojan kanssa kirpparilla ajankuluksi ja löysin sieltä muutaman kaapinoven nupin, jotka meillä oli rikki ja rautakaupasta ei enää tätä mallia saanut, kun niitä ei ollut markkinoilla.Siitä syntyi heti ilmiriita, että kun sinne rahansa haaskaa. Ne nupit sitten jäi vaihtamatta tästä syystä.Poikamme tästä hänen luonteestaan joutui eniten kärsimään. Ala-asteella olimme vielä yhdessä ja kun poikamme toi koepaperin kotiin, niin äiti oli heti moittimassa, että kehtaakin tuoda noin huonon numeron kotiin. Minä sanoin pojalle, että onhan se parempi kuin isällä oli aikoinaan ja tästähän on hyvä parantaa.  Aikoinaan sitten poikamme tyttökaverin entinen kaveri pahoinpiteli ja potki poikamme mustasukkaisuuttaan lähes sairaalakuntoon, niin äiti vain tuumasi, että siitä nyt ei kannata mitään meteliä nostaa. Itse kunnioitan ihmisen koskemattomuutta ja kävimme tekemässä siitä rikosilmoituksen. Asia eteni aikanaan tuomioistuimeen ja olin pojallamme oikeudessa henkisenä tukena ja kun tuomio luettiin, niin poika otti minua kaikkien nähden kaulasta kiinni ja sanoi: - Kiitos iskä!  Poikamme sai ihan hyvät korvaukset kivusta ja särystä ja päällekävijä tuomion pahoinpitelystä. Tähänkään ei äiti reagoinut mitenkään, sivuutti asian noin vain. Armeijaan lähtiessä äiti taas polki poikaansa ja sanoi hänelle, ettet sinä siellä armeijassa pärjää, sinä tulet sieltä maitojunalla pois. Voin itse armeijan käyneenä tietää, miltä se lapsesta tuntui. Yritin poikaamme kannustaa ja antaa kokeneena neuvoja ja kävin Sodankylässä asti poikamme valatilaisuudessa näin osoittaen, että olin kiinnostunut hänen armeijassa olostaan.  Poika kävi siellä sotapoliisikoulun ja osallistuu maamme puolustustoimintaan. No, pojan vartuttua maksoin hänen autokoulun ja vanhin veljeni antoi entisen autonsa pojallemme ensimmäiseksi autoksi ja osti itselleen uudemman, niin siitäkin piti äidin löytää kielteistä sanomista mainiten, että vanha romu, oishan tuo saanut uudempi olla.  Eikä tässä ole kaikki, mutta mitäpä noista enää jaarittelemaan.  Poika  asuu nyt Vantaalla ja on ihan hyvissä hankkeissa. Aika näyttää mitä vaikutteita äidin kielteisellä asennoitumisella on pojan tulevaisuuteen. Nykyinen elämänkumppanini on kokonaan toista maata ja osaan kyllä antaa positiivista palautetta pienistäkin asioista, en yksistään puolisolleni, vaan muillekin ystäville. Onneksi minulla on pojan kanssa hyvin lämpivät välit. Vieläkin halaamme toisiamme kun tavataan. Samoin halaan myös kasvattityttöäni, hänet tavatessa, kun tällä poikamme äidillä oli entisestä suhteesta 5- vuotias tytär, silloin kun aloimme seurustella. Olin hänelle isäpuolena koko hänen peruskoulun ajan ja pidin häntä kuin omana lapsena, vaikka en ollut hänen biologonen isä. Nyt hänellä on jo oma perhe ja kaksi ihanaa tytöntylleröä. Pidämme yhteyttä keskenämme ja vaihdamme kuulumisia ja seuraan tyttöjen kasvamista ja kehitystä.

Siis olkaamme positiivisia ja kannustavia, sillä ne siivet kantaa pitkälle.

Ja lopuksi lainaan Juha Watt Vainioin sanoja: " Sellaista elämä on..."